Pilvinen ja harmaa sunnuntai. Niin kliseinen mutta tänään niin totta.                      

 

Aamulla luin yöllä saapuneen tekstarin. Eksäni haluaa taukoa yhteydenpitoon. How nice. Vielä rakas ja tärkeä, vaikka asiat toisinaan edelleen kipeää tekevätkin. En tahdo elää niin ettei hän ole elämässäni. En tiedä mitä hän nyt läpi käy. Erosta on jo aikaa, hänellä uusi, minullakin. Ehkä jokin on lyönyt vasten kasvoja. Ehkä uusi tyttö sanelee kummia ehtoja. Ehkä en saa koskaan tietää. Mutta sen tiedän, etten tahdo hänestä luopua, ystävänä. Sellaisia olemme kuitenkin toisillemme olleet jo vuosia, lukioiästä saakka. Toivottavasti tämä on vain jotain ohimenevää ja hänkin päätyy taas samaan ajatukseen. Hän kuitenkin kulkee sydämessäni mukana aina.

Päivä jatkui, kuulin että kaverini koira taistelee elämästään. Nuori ja terve eläin. Aina niin iloinen. Rutistin noita omiani ja tunnen suurta onnea siitä että ne ovat tässä ja voivat hyvin. Omat vaivansa toki niilläkin, ikääkin jo, mutta päivä kerrallaan optimistisesti eteenpäin. Äkilliset ja vakavat jutut ovat niitä pahimpia. Pelottavia. Muistutus siitä että nykyinenkin voi olla hyvin katoavaista.

Sitten soitti mummo. Kertoi että lapsuudenystävieni äiti on äkillisesti menehtynyt. Ikäiseni tytöt ilman äitiä. Äitiä, joka on minun äitini ikäinen. Lapsuudenystäviä hekin keskenään. Tuntuu niin tyhjältä heidän puolestaan. Itse en ole vielä valmis elämään ilman äitiäni, tuskin hekään. Ei aikuisuus kaikkea tarkoita.

Miksi luopuminen on niin vaikeaa? Miksi kuolema niin suuri kummitus?

Minua elämä on kohdellut näiden suhteen hellästi. Kaikki läheiseni ovat tallella, isovanhempia myöten. Tiedän, että tämä kaikki mitä suuremmilta osin on minulla vielä edessä. Elämästäni ei ole yksikään tärkeä ihminen kadonnut vastoin tahtoani. Vielä. Siksi tuo eksänkin asia surettaa valtavasti. En tahdo että hänestä tulee minulle etäinen, muisto menneestä, kuollut.

Vanhan ja sairaan koirani olen menettänyt. Siinä kaikki. Sekin kuitenkin jotenkin luonnollista. Katsoa eläimen elämää sivusta ja todeta ettei hyviä hetkiä enää juuri ole. Päätös helppo. Siitä toipuminen ei niinkään, mutta sekin vain kertoo otuksen tärkeydestä minulle. Nyt kun koiran kuolemasta on kohta jo 7 vuotta, on jäljellä enää suloinen haikeus ja onni siitä että olen saanut sen kanssa elää, kokea, tuntea ja rakastaa.

Mutta mitä kun koiran tilalle vaihtuu ihminen? Se koulu minulla on vielä edessä. Ja tiedän, että jonain päivänä se rysähtää, enkä ole siihen valmis.