tiistai, 2. lokakuu 2007

Kummilapsi

Sain pari päivää sitten kirjeen kummilapseltamme, Bangladeshista.

Tyttö on kohta 5-vuotias ja juuri aloittanut koulun. Tai koulun tapaisen kerhon, mutta jonkinasteisen opetuksen jokatapauksessa. Ohessa saimme uusia valokuvia tytöstä ja hänen perheestään. Valokuvat jotenkin konkretisoivat asian, sekä tuovat tuulahduksen kaikaista elämää mukanaan. Tytön vanhemmat ovat meidän ikäisemme pariskunta.

Olen koittanut keksiä kirjoitettavaa tytölle eilen ja tänään. Vaikeaa. Tyttö on vielä niin kovin pieni ja maailmamme on niin erilaiset. Olemme lähettäneet valokuvamme sekä muutaman värikynän. Nyt ajattelin laittaa pakettiin hiuspinnejä, näin hänen uusimmassa kuvassa hänellä sellaisen. Toivottavasti uudet pinnit tuovat iloa :)

Harkinnassa on toisenkin kummilapsen hankkiminen. Meillä on siihen mahdollisuus, joten miksi ei. Kyse on lähinnä priorisoinnista. Ostanko uuden paidan, syönkö ulkona vai annako samankaltaisen summan johonkin tärkeämpään, helppoa.

Suosittelen.

keskiviikko, 5. syyskuu 2007

Sisäistä kutinaa

Levoton olo.

Mihinkään ei kykene keskittymään, hetken korkeintaan.

Miljoonittain visioita eri asioista, siitä miten niiden kuuluisi mennä, miten ne ehkä voisivat mennä ja miten niiden ei ainakaan kuuluisi mennä.

Matkasuunnitelmia sinnetännejatuonne, lomapäiviä ei vain ole ihan niin paljoa käytössä kuin olisi suotavaa.

Mikä minusta tulee isona? Mitä ei ainakaan tule? Mitä ehkä voisi tulla?

Mitä haluan harrastaa? Mitä ihan oikeasti, käytännössä, voisin? Mitkä jäävät käytännön puitteissa vain haaveiksi?

Minkälaiset kengät ostan, syksyksi? Ainakin kuusi erilaista "must have" -paria olen löytänyt, yhdet vain voin ostaa. Mutta haluan ne kaikki. Viis siitä ettei kotiin edes mahdu lisää kenkiä -tai ylipäätään muutakaan.

Millaisen uuden tukan haluan? Leikkaanko otsatukan vai annanko olla näin? Raitoja vai tasaisempi sävytys? Pakko tehdä kohta jotain, viimeksi kävin kampaajalla toukokuussa...

Millaisen takin ostaisin? Välikauden takki puuttuu. Keväällä ostin yhden, mutta kesällä myin sen kaverille. Tai annoin, tehtiin vaihtokaupat. Nyt olen ilman sopivaa takkia ja ulkona on kylmä.

Isoja, pieniä ja mitättömiä ajatuksia, päätöksiä ja kaikkea siltä väliltä. Ja kaikki ovat tapetilla nyt. Tai ainakin siltä tuntuu. Tuntuu että kaikki linjaukset, isot ja pienet, pitäisi tehdä nythetipaikalla. Vaikka tiedän, ettei millään ole oikeasti niin kiire. Paitsi ehkä takilla, koska on kylmä.

Tässä luonteeni kärjistyy. Kaiken teen huolella, mitään en puolittain. Siksi jonkin uuden vaatteen ostaminenkin on pahimmillaan ihan hitonmoinen stressi ja eestaas-soutelua. Juupas-eipäs. Kaiken pitää olla precis, ei sinnepäin.

Siispä kärvistelen nyt itseaiheutetusti sisäisessä kutinassa ja koitan saada edes jotain päätettyä niin että voin olla lopputulokseen tyytyväinen. Aidosti.

lauantai, 1. syyskuu 2007

Löysä lauantai

Nukuin pitkään, minkä jälkeen nautin pitkän aamiaisen. Luin Hesarin, luin kuukausiliitteen. Menin sängylle löhöilemään, puhuin isän kanssa puhelimessa.

Lähdettiin läheiseen eläinkauppaan ostamaan koirille uusi säkki syötävää, samalla käytiin kirjastossa lukemassa vähän lehtiä ja sitten ruokakauppaan.

Mies lähti pyöräilemään, minä avasin kirjan. Torkahdin hetkeksi.

Odotellessa miestä, voisin laittaa jo ruokaa. Alkaa olla nälkä. Sitten ajattelin katsoa toissapäiväisen Kotikadun, kun silloin jäi välistä (olin kaverin ja koirien kanssa metsässä -hirvikärpäsiä ei luuloistamme huolimatta onneksi ollut, mutta hirven tuoreita jätöksiä ja jälkiä oli, ei onneksi törmätty siihenkään...).

Tarkoitus olisi myös saunoa illalla ja pelata jotain lautapeliä. Ehkä neulon kaulaliinantekeleen valmiiksi vielä tänään, paljoa ei enää puutukaan. 

Villiä tämä elämä ;-)

torstai, 30. elokuu 2007

Feeling blue

Tänään tuli vain huonoja uutisia.

Asunto, jota olimme niin innoissaan omaksemme ostamassa, jota jo varovasti kodiksi kutsuimme, ei ole saatavillamme. Myyjät pysyvät pilvilinnoissaan, me olemme pahoillamme omasta puolestamme. Jopa välittäjä naurahti myyjien periksiantamattomuudelle ja hintapyynnölle, jonka alle he eivät suostu myymään. Onnea vain heille.

Kaverini, ainoa jäljelläoleva tällä paikkakunnalla, jonne kaikilla on ensin kiire ja sitten kiire pois, toistaa jo tutuksi tulleen kaavan. Enää muutama kuukausi, sitten olen ainoa "survivor" täällä. Olenkin pillittänyt pitkin iltaa miehen kainalossa, rypenyt itsesäälissä kun pitäisi osata iloita kaverin puolesta. Hänellä alkaa uusi, odotettu elämä. Kauan hänkin on poismuutosta haaveillut, nyt ei ollut enää syitä miksi sitä lykätä edemmäksi. Hyvää kaveria en menetä, ei maantieteellinen etäisyys tule ystävyyden tielle, mutta toki se surettaa kun ei enää ole seuraa lenkille, kahville, elokuviin jne. Sitä tavallista, mutta niin tarpeellista.  

 

maanantai, 27. elokuu 2007

Uni josta jäi jäljet

Ensin en saanut unta. Vatsa oli kipeä ja mielessä pyöri paljon asioita. Kun sitten nukahdin, havahduin vähän väliä, milloin mihinkin, useimmiten täysin ilman syytä.

Vähän ennen viittä heräsin outoon oloon. Oloon, joka ilmoitti ettei kaikki ole ok. Syykin selvisi pian, olin nänyt painajaista. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Unessa minulla oli kaunis ystävä, oltiin molemmat noin yläasteikäisiä. Unessa seurasin vierestä kun ryhmä nuoria aikuisia laittoi ystäväni tekemään asioita, joita luonnollisesti tehtäisiin ilman useita silmäpareja ja kameraa, ilman että kukaan käskee vieressä. Minuakin kysyivät, mutta kieltäydyin. Kaveriltani ei kysytty, sillä hän oli näitä juttuja tehnyt ennenkin, miksei siis nytkin. Ryhmä oli päällepäin ihan ystävällinen, jopa niinkin että unessa jossain vaiheessa epäilin jo omia epäilyjäni aiheesta. Oli autonkuljettaja, joka ei reagoinut kuin porukan johtajan sanomisiin. Oli johtaja, joka oli aina pahalla tuulella ja puhui ystävällisesti vain yhdelle, ryhmän ainoalle naiselle joka ainoana ryhmästä kykeni vaikuttamaan johtajan päätöksiin. Naisen tehtävä oli "olla äitinä" meille tytöille, saada meidät luottamaan itseensä ja sitäkautta saada ystäväni tekemään asioita. Sitten oli huonotapainen roudaaja, joka hoiti kuvauskalustoa, haki ruokaa jne.

Uni loppui kummallisesti. Olimme ystäväni kanssa molemmat päiväkodissa, lapsina, mutta siis yläasteikäisinä. Minä olin jo päiväkodilla, ryhmä toi ystäväni sinne myöhemmin. Juttelin ystäväni kohtalosta päiväkodin open kanssa. Ryhmän tultua pihalle, olin kuitenkin jollain tapaa pelkoni takaa iloinen heidän näkemisestään. Varsinkin naisen, joka oli kuitenkin ollut todella ystävällinen ja lämmin, kaikesta huolimatta, sekä autonkuljettajan, johon olin vähän ihastunut. Yllätyin kun autonkuljettajalla oli minulle paketti, se oli kömpelösti joku miestentuoksun kylkiäinen ja hän yritti antaa sen minulle kuin no big deal. Halasin häntä, ja samassa ymmärsin hänen olevan edelleen lapsi. Se lapsi josta kukaan ei välittänyt. Se lapsi jota kukaan ei koskaan halannut. Se lapsi jota kukaan ei koskaan opastanut elämässä.

Uni sai minut surulliseksi. Yöllä istuin pitkään nojatuolissa unta miettien. Mietin unen ystävää, millaiset jäljet tämä jättäisi hänen sieluunsa, elämäänsä. Mietin ryhmän jäseniä, mikä sai heidät tuollaiseen. Mietin jokaista ryhmän jäsentä erikseen, leikittelin ajatuksilla heidän lapsuudestaan. Olisiko aikuisten toisenlainen toiminta heidän ollessa lapsia myötävaikuttanut heidän toisenlaiseen aikuisuuteen. 

Tämä uni tulee puhuttelemaan minua vielä pitkään. Vaikka uni oli todella paha uni, painajainen, josta herättyä oikeasti fyysisesti tärisin, on sen herättämät ajatukset ja kysymykset tervetulleita.