Tänään tuli vain huonoja uutisia.

Asunto, jota olimme niin innoissaan omaksemme ostamassa, jota jo varovasti kodiksi kutsuimme, ei ole saatavillamme. Myyjät pysyvät pilvilinnoissaan, me olemme pahoillamme omasta puolestamme. Jopa välittäjä naurahti myyjien periksiantamattomuudelle ja hintapyynnölle, jonka alle he eivät suostu myymään. Onnea vain heille.

Kaverini, ainoa jäljelläoleva tällä paikkakunnalla, jonne kaikilla on ensin kiire ja sitten kiire pois, toistaa jo tutuksi tulleen kaavan. Enää muutama kuukausi, sitten olen ainoa "survivor" täällä. Olenkin pillittänyt pitkin iltaa miehen kainalossa, rypenyt itsesäälissä kun pitäisi osata iloita kaverin puolesta. Hänellä alkaa uusi, odotettu elämä. Kauan hänkin on poismuutosta haaveillut, nyt ei ollut enää syitä miksi sitä lykätä edemmäksi. Hyvää kaveria en menetä, ei maantieteellinen etäisyys tule ystävyyden tielle, mutta toki se surettaa kun ei enää ole seuraa lenkille, kahville, elokuviin jne. Sitä tavallista, mutta niin tarpeellista.